Workplace Development Programmes as Institutional Entrepreneurs - Why They Produce Change and Why They Do Not

Tutkimus kohdistuu työelämän kehittämisohjelmien vahvuuksiin ja heikkouksiin sekä ohjelmien kykyyn tuottaa laaja-alaisia pitkän aikavälin oppimisvaikutuksia. Tutkimus selvittää myös, kuinka ohjelmien vaikuttavuutta voidaan tältä osin parantaa. Työelämän kehittämisohjelmien tarkasteleminen institutionaalisina yrittäjinä on tutkimuksen yleisenä viitekehyksenä. Keskeisenä taustakirjallisuutena ovat analyysit koskien työelämän kehittämisstrategioita ja -ohjelmia, innovaatioiden leviämistä, oppimisverkostoja, johtamis- ja organisaatiokäytäntöjen tuloksellisuuutta sekä institutionaalisten ja yhteiskunnallisten muutosten edellytyksiä. Tutkimus koostuu yhteenvedosta ja kuudesta tutkimusartikkelista. Empiirisenä aineistona ovat kymmenen Euroopan ja Itä-Aasian maan ja alueen työelämän kehittämisohjelmat sekä Työelämän kehittämisohjelman (TYKES) vuosina 2004-10 tukemat 16 työelämän oppimisverkostoa. Aineisto on koottu kirjallisuusanalyysien, benchmarking-analyysin sekä puolistrukturoitujen haastattelujen ja kyselyjen avulla. Tutkimuksen tieteenfilosofisina lähtökohtina ovat pragmatismi ja sosiaalinen konstruktivismi. Tutkimus on toteutettu laadullisen tutkimuksen strategiaa ja menetelmiä käyttäen. Keskeisenä tieteellisenä kontribuutiona on uuden tiedon tuottaminen työelämän kehittämisohjelmista, niiden onnistumiseen vaikuttavista tekjöistä ja niiden edellytyksistä edistää työelämän muutosta. Käyttämällä kehiteltyä versiota Nascholdin mallista tutkimus osoittaa eroja Pohjoismaiden, Euroopan muiden maiden ja Itä-Aasian maiden kesken työelämän kehittämisen konteksteina sekä tarjoaa selityksen havaituille eroille. Tutkimus myös kehittää uusinstitutionaaliseen teoriaan ja Geelsin ja Schotin sosioteknisiä muutoksia koskevaan analyysiin perustuen viitekehyksen, jonka avulla voidaan analysoida realistisella tavalla työelämän kehittämisohjelmien edellytyksiä saada aikaan muutoksia työelämässä. Keskeisinä politiikkakontribuutioina ovat viitekehys kehittämisohjelmien dynamiikan analysoimiseen ja joukko keinoja, joiden avulla oppimisverkostoja hyödyntävää strategiaa voidaan toteuttaa tuloksellisesti. Viitekehys tarkastelee ohjelmia samanaikaisina tuotanto- ja kehittämisjärjestelminä lisäten ymmärrystä ohjelmien kriittisistä onnistumisen edellytyksistä ja niiden tulosten moninaisuudesta. Tutkimus osoittaa erilaisten ohjaustapojen vahvuuksia ja heikkouksia oppimisverkostoja soveltavissa ohjelmissa hyödyntämällä erottelua kahdentyyppisen generatiivisuuden kesken. Keskeisinä menetelmällisinä kontribuutioina ovat ohjelmateorioiden roolin tarkentaminen kompleksisissa kehittämisinterventioissa ja täydennykset Nascholdin malliin.