Cities as carbon sinks - biogenic carbon sequestration and storage

Aikana, jota leimaavat kiihtyvät ympäristö- ja yhteiskunnalliset kriisit, rakennetun ympäristön muutos on välttämätön. Nykyisessä muodossaan kaupungit ovat luonnonvarojen ja ekosysteemipalveluiden nettokuluttajia. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla asian laita. Rakennetun ympäristön muutoskapasiteettia hyödyntämällä kaupunkimiljööt voivat tuottaa myös selkeitä ympäristöhyötyjä. Tämä väitöskirja tutkii biogeenisen hiilensidonnan ja -varastoinnin roolia rakennetun ympäristön tuottamana ilmastohyötynä, peilaten ennallistavan ja uudistavan kaupunkisuunnittelun periaatteita. Tutkimus tarkastelee mahdollisuuksia kasvattaa kaupunkiympäristöjen hiilinielukapasiteettia, tarjoten mahdollisuuksia kiihtyvän ilmastonmuutoksen ja kaupungistumisen vaikutusten hillitsemiseen. Väitöskirja esittelee tapaustutkimuksen rakennetun ympäristön biogeenisestä hiilensidonta- ja varastokapasiteetista. Työ käyttää sekä teoreettisia että empiirisiä lähestymistapoja keskeisten löydöstensä ja pääväitteensä esittämiseen. Tutkimuksessa hyödynnetään lisäksi sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia menetelmiä, mikä lisää esitetyn kausaaliargumentaation uskottavuutta. Tuloksia tarkastellaan teoreettisten ja käsitteellisten viitekehysten kautta, huomioiden tutkimusasetelmaan liittyvät rajoitteet, epävarmuudet ja heikkoudet. Analyysin perusteella väitöskirja toteaa, että rakennetussa ympäristössä on merkittävää potentiaalia biogeenisen hiilinielukapasiteetin kasvattamiseksi. Yhdistämällä luonnollisia ja rakennettuja komponentteja toisiinsa, esimerkiksi lisäämällä viher- ja latvuspeittävyyttä, käyttämällä luontopohjaisia rakennusmateriaaleja, sekä jäljittelemällä ekosysteemien toimintamekanismeja, kaupunkiympäristöt voivat saavuttaa tai ylittää rakentamistaan edeltävän hiilensidonta- ja varastokapasiteetin. Tämä vaatii laaja-alaisten, toisiinsa kietoutuneiden taustamuuttujien huomioimista sekä rakennetun ympäristön hiilinielukapasiteetin kasvattamista yhdistettynä laajempaan kaupunkiympäristön kestävyysmurrokseen. Nykyiset kaupunkisuunnittelun strategiat perustuvat kuitenkin liian usein yksinkertaisiin heuristiikkoihin eivätkä kykene valjastamaan tätä potentiaalia. Tulokset osoittavat, että nämä strategiat voivat tahattomasti vaarantaa rakennetun ympäristön hiilinielukapasiteetin, kun moniulotteisuuden merkitys jää huomioimatta. Väitöskirja puoltaakin muutosta kaupunkisuunnittelun strategioihin – suorituskykyä ja tehokkuusajattelua korostavista lähestymistavoista tulisi siirtyä kohti holistisia, monikriteerisiä ja paikallisesti sovitettuja näkökulmia. Väitöskirja tuottaa merkittävän uuden kontribuution kaupunkien hiilibudjetteihin liittyvän keskustelun edistämiseksi, havainnollistaen kaupungit aktiivisina hiilinielukapasiteetin tuottajina.