Kaupunkipolitiikan uusi alku?

2000-luvun kaupunkipolitiikka ja tuoreimmat hallitusohjelmat ovat avanneet vilkkaan keskustelun elinympäristöistä, joissa valtaosa suomalaisista elää. Keskustelu muutoksessa olevista kaupungeista on laajentunut ja leikkaa kaikkia ministeriöitä. Samalla on syntynyt lukuisia ristiriitoja ja jakolinjoja, joilla – tahallisesti tai tahattomasti – hämärretään käynnissä olevaa kaupungistumiskehitystä niin kaupunkien fyysisen rakenteen, sosiaalisen sisällön kuin hallinnollisen aseman osalta. Kaupunkipolitiikan tunnistettavuutta ja tuloksellisuutta haittaavat tyhjät käsitteet1 ja institutionaalinen epäselvyys. Haluamme haastaa vallitsevan keskustelukulttuurin, jossa nykyistä kaupunkipolitiikan tilannekuvaa päivitetään irrallisella spesiaalitiedolla ja varomattomilla yleiskäsitteillä. Viittaamme jo muualla osoitettuun
huomioon, että jaetun ja empiirisesti analyyttisen kokonaiskuvan ja selkeiden tavoitteiden puuttumisen vuoksi kansallisessa kaupunkikeskustelussa ylikorostuvat institutionalisoituneet, hallinnolliset ja poliittiset jaot, joiden keskinäiset suhteet ovat epäselviä. Nämä muodostavat mielekkään tavoitteenasetannan sijaan institutionaaliseen ‘vitkaan’ perustuvan omalakisen toimintaympäristön. Tyhjät käsitteet ja hallinnollinen hyhmä tekevät kaupunkipolitiikan tekemisen sekä mielekkään asiantuntijatai kansalaiskeskustelun vaikeaksi, mikä nykyisellään vahingoittaa kaupunkipolitiikan demokraattista pohjaa ja oikeutusta. Vallitseva väljä poliittinen puhe vie myös kaupunkia ja kaupunkipolitiikkaa kohti ristiriitaisia suuntia. Tärkeät keskustelut aluepolitiikasta tai aluesuunnittelusta, asukkaiden tai kuntien tasapuolisesta kohtelusta tai kestävän kehityksen ja ilmastovastuullisuuden kysymyksistä ohittavat kaupunkeihin liittyvät sosiaaliset, taloudelliset ja ekologiset erityiskysymykset sekä kaupunkipoliittiset tavoitteet. Kaupunkispesifit kysymykset ja ratkaisut jäävät toissijaisiksi tai kansallisesti tunnistamatta. Tilanne ei ole ongelmaton ja johtaa kilpaileviin narratiiveihin4 sekä asukkaan tarpeiden hämärtymiseen. Juridiikan ja kansainvälisen oikeuskäsityksen näkökulmasta tarkasteltuna keskeinen vuoden 1998 Århusin sopimus velvoittaa valtioilta, että asukkailla on oltava mahdollisuudet vaikuttaa omaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Merkittäviä muutoksia avoimen yhteiskunnan eteen on Suomessa tehty jo tätä ennen, 1970- ja 1980-luvuilta alkaen.5 Myös kuntalaki koko suomalaisen paikallishallinnon keskeisimpänä instrumenttina määrittää kunnan tehtäväksi “edistää asukkaidensa hyvinvointia ja alueensa elinvoimaa”. Vaikka kaupunkikehityksen tilannekuva on epäselvä, on hallinnolle annettu tehtävä siis lähtökohtaisesti varsin selkeä. Tässä Kaupunkipolitiikan uusi alku? -raportissa nostamme esiin kolme kaupunkipolitiikan tulevaisuuden
kannalta kriittistä näkökulmaa.